On minun ja lapsen kaksinkeskisen kesäloman ensimmäinen päivä, jota juhlistimme juoksemalla torilla kiinni puluja sekä ostamalla kokonaiset kaksi litraa herneitä. Oli muuten hyviä, paljon makeampia kuin muutama viikko sitten Citymarketista ostamani. Tämän viikon aikana pitäisi saada mansikatkin pakkaseen, kyllä kauppiaat olivat torilla sitä mieltä että pian on myöhäistä.
Saavutin tänään tilan, jota kutsun onnellisuudeksi: minulle se tarkoittaa rauhaa ja pysähtymistä, tyytyväisyyttä ja huolettomuutta tulevasta. Vaikka voin kokea onnellisuutta kauniina kesäpäivänäkin, vielä helpommin tavoitan sen sadesäässä. En ole riehakas tai ylitsepursuavan iloinen, vaan ennemminkin levollinen: aistit herkistyvät, hengitys syvenee ja ruumiini tuntuu olevan yhtä ilman kanssa, maailma tuntuu pehmeältä ja lämpimältä, olen jopa hieman unelias. Minua ei naurata enkä koe muitakaan suuria tunneaaltoja, lihakseni rentoutuvat täysin. Maailma ei mene eteenpäin, vaan kaikki pysähtyy samalla kun kuitenkin liikkuu; samoin kuin suuren surun keskellä katselen ympäristöä verhon läpi, myös erityisen onnellisena maailman ja itseni väliin tulee ohut harso. Siltä tuntuu minun onnellisuuteni. Nuorempana kuvaukseni kaltainen onnellisuus syntyi kirjoja lukiessa; jos onnellisuudelleni pitäisi antaa toinen nimi, olisi se runotyttö-tila. Nykyisin onnellisuus tulee täydellisenä kun olen yksin tai hyvin läheisten ihmisten seurassa (toisin sanoen lapsen tai puolison). Ystävien kanssa olen onnellinen eritavalla: onnellinen mutta en tavoita erityistä yhteyttä olemiseen tai ruumiiseeni.
Huomaan että uhmistelevan kanssa on helposti joka hetki hieman varuillaan: suuttuukohan se ja saa kilarit, joiden aikana satuttaa itseään tai tuhoaa ympäristöään, haluaakohan se taas mehua tai keksejä ja joudunko jatkuvasti käskemään, kieltämään, suuttumaan. Toisaalta miksi en nauttisi silloin, kun lapsi on tyytyväinen ja iloinen, ilman että pohdin mahdollisia katastrofeja, jotka voivat aiheutua minuutin sisään. On vaikeaa olla kantamatta huolta tulevasta; onnellisten painajainen on onnen menettäminen. Mutta kun raivohärkä pääsee ilmoille tai kaupassa hyllyt kaatuvat, ei maailma hajoa palasiksi. Ei edes omani, mutta etukäteen on helppo kuvitella häpeä ja tuska, joka todellisen tilanteen tullen on usein olematon. Kun kannan potkivaa ja huutavaa karkinkinuajaa kaupasta ulos en ole koskaan hävennyt, ennemminkin olen ollut ylpeä itsestäni, ajatellut että hei mähän pärjään. Ulkopuolisten katseita ei ehdi edes huomata, kun kaikki fyysiset avut on käytettävä villihevosen pitelemiseen. Pahinta ei ole itse tilanne vaan ajatus tilanteen mahdollisuudesta. Täysin järjetöntä, mutta kukapa ei olisi esimerkiksi vauva-aikana sortunut jännittämään huonosti nukkuvan lapsen kohdalla, miten seuraava yö menee ja jatkuvasti valmistautumaan mahdolliseen vähäuniseen yöhön?
Pelonkierteen joutuu tietoisesti katkaisemaan, paukuttamaan omaan kalloonsa litaniaa siitä, ettei murehtiminen pelasta tulevaisuudelta tai auta tositilanteessa. Pelko oman lapsen mielenheittelystä ei ole täysin turhaa, mutta kenties jopa vahingollisempaa kuin ne kurjat riitatilanteet, joita jokaisessa perheessä kohdataan. Känkkäränkkä tulee käymään niin usein kuin sitä huvittaa; vanhempana voin ehkä ennakoida ja tunnistaa vaaratilanteet mutta en ehkäistä konflikteja absoluuttisesti. Lapseni on erillinen olio, johon minulla ei ole rajoittamatonta kontrollia, mahdollisuutta päättää siitä, mitä hän tuntee ja ajattelee. Voin auttaa lasta tunnemyllerryksessä, mutta irrottaa itseni tilanteesta, siirtyä henkisesti hieman kauemmas etten joutuisi itse tunteiden valtaan. Lapselle aikuinen on kiukkukohtauksen aikana parhaimmillaan kuin Jumala: osallisena tilanteessa, mutta silti tapahtumien yläpuolella, tukiranka, joka auttaa selviytymään, hyväksyy, lohduttaa, antaa anteeksi ja rakastaa koko ajan yhtä paljon. Joskus pääsen lähelle jumaluutta, mutta yleensä olen vain ihminen: äidilläkin on oikeus suuttua lapselle, mutta aikuisena ymmärrän myös kiukun rajat. En vielä kokeile lattialle kiljumaan heittäytymistä (vaikka tehosta olenkin kuullut positiivista palautetta).
1. & 2. & 3. No niitä herneitä, joita saatiin
4. & 5. torilta, missä juoksentelin
6. & 7. sinisessä mekossa, leopardiloafereissa ja arskat nenällä. Onko kiinnostusta aina välillä jonkin sortin "mitä mul oli tänään päällä" -kuville?