Istuin tänään bussissa, katsoin ikkunasta ulos ja hymyilin epäimartelevan leveää hymyä. Tajusin kuinka ylpeä olen itsestäni! Sain historian ylppäreistä arvosanan, josta en uskaltanut edes unelmoida. Aloitin lukemisen lähes nollasta ja päädyin melkein kymppiin. Näin jälkikäteen ajateltuna tulos tuntuu kuitenkin niin oikeutetulta. Tein todella paljon töitä sen eteen - enemmän kuin olen koskaan tehnyt yhtään minkään eteen. Olin kunnianhimoinen ja se palkittiin parhaalla mahdollisella tavalla! Kyseessä on vain yksi arvosana muiden joukossa, mutta minulle se on enemmän. Todistin itselleni, että pystyn mihin vaan, jos vain todella haluan. Se on mulle kultaa kalliimpaa - varsinkin nyt kun mietin mitä elämältäni haluan.
Tulevaisuuteni on tulevan ylppärirumban jälkeen ensimmäistä kertaa täysin oman päätösvaltani alla ja haluan tehdä kaiken alusta alkaen oikein. Juuri niin kuin itse haluan, sillä pahin pelkoni on katua vääriä valintoja tai sitä mitä jätin tekemättä. Olen aina miettinyt Suomen kauppakorkeakoulua, mutta nyt olen alkanut empimään. En paljoa, mutta tarpeeksi pitääkseni välivuoden. Tarvitsen aikaa miettiä, mitä todella haluan ja kuinka kauas uskallan lähteä unelmieni perässä. Jäänkö Suomeen vai lähdenkö maailmalle? Muuttaminen täysin vieraaseen paikkaan, ilman samaa kieltä ja perhettä kuulostaa niin raskaalta. Toisaalta haluan opiskella samalla nauttien elämästä, päästä pois pienestä Suomesta ja asua isossa kaupungissa. Täydellistä olisi muuttaa koti matkalaukussa, mutta sitä ei valitettavasti ihan pysty toteuttamaan. Välivuoden aikana onkin tarkoitus pistää asiat tärkeysjärjestykseen ja tutkia eri mahdollisuuksia.
Tajusin tänään bussissa myös kuinka paljon kahden viikon takainen päätökseni on vaikuttanut elämääni. Aloin syksyn mittaan huomata olevani kaukana niin henkisestä kuin fyysisestä hyvän olon tunteesta. Olin hukannut sen olotilan, jossa kaikki todella toimii ja jossa on helppo olla onnellinen. Tiesin tämän johtuvat ylibuukatusta kalenterista, hengähdystaukojen puutteesta ja yksinkertaisesti vain laiskuudesta. Pistin kaiken itseni edelle ja oikeastaan vaan leijuin ja menin virran mukana. Halusin tästä mahdollisen nopeasti eroon ja päätin tehdä asenne- ja elämäntaparemontin, ja se kannatti! Vähän yli kahden viikon aikana olen kuunnellut omia fiiliksiäni, käynyt salilla kolmesti viikossa, syönyt terveellisesti, nukkunut yli 8h melkein joka yö, pukeutunut vaatteisiin joissa tunnen itseni hyväksi ja tehnyt enemmän asioita joista nautin. Kaamosmasennus on kaukana jonkun muun pepussa ja mulla on enemmän energiaa kuin koskaan.
Tämä bussimatka oli tosiaan todella ihmeellinen, sillä kaiken edellämainitun lisäksi tajusin myös kuinka onnellinen olen. Se on ikäänkuin kaikkien edellämainittujen asioiden summa. Minulla on hyvä olla, tunnen pystyväni mihin vain, nautin elämästäni ja tiedän mitä haluan - ainakin näin vuoden tähtäimellä. Näiden lisäksi minulla on käsittämättömän ihana perhe ja ystäviä (joista kaksi veivät minut yllätysmatkalle Turkuun -siitä lisää myöhemmin) ja mahdollisuus olla se kuka haluan ja tehdä sitä mitä haluan. Ihan käsittämätön fiilis. En voisi toivoa enenpää. En voisi olla onnellisempi.