Tämä on teksti kengistä ja ennakkoluuloista.
Olen jo jonkin aikaa vilkuillut kenkäkauppojen hyllyjä puolisilmällä. Puolisilmällä siksi, ettei minulla ole varsinaisesti tarvetta hankkia uusia kenkiä. Mutta olen silti vilkuillut, ja salaa toivonut löytäväni parin joka sopii kaiken kanssa, mutta jossa on jotain erityistä. Enkä nyt puhu mistään twististä, vaan erityisestä erityisyydestä. Sellaisesta, mitä muut eivät välttämättä edes huomaa, mutta jonka tuntee joka askeleella.
Olen etsinyt villiä korttia. Sitä metsästäessä ei koskaan tiedä mitä tarkalleen etsii, mutta sen tunnistaa välittömästi nähdessään. Erityistapaukset kun eivät koskaan ole keskimatkan kompromisseja - ne iskevät suoraan täysosuman.
Kukaan ei varmaankaan ylläty, kun kerron löytäneeni vihdoin etsimäni. Sattumalta ja täysin yllättäen, tietenkin. Niinhän kaikki mestaritarinat alkavat.
Pakko myöntää: jos minun olisi pitänyt heittää ilmoille villi veikkaus paikasta josta etsimäni lopulta löydän, olisi Ecco ollut listan viimeisenä. (Okei, ollaanpa rehellisiä: se ei olisi ollut listalla, ei edes jumbokolmosessa.) Käsitykseni merkistä kiteytyi lähinnä vanhan vaniljan värisiin kävelykenkiin ja ergonomisuutta huutaviin pohjiin. Muistikuvissani jokainen merkin kenkä oli jo syntyessään nähnyt parhaat päivänsä.
Mutta kappas vaan. Toisin todisti piipahdus merkin outletissa Lielahtikeskuksessa: tolppakorkoja, selkeitä pintoja ja eleetöntä viimeistelyä. Ja niin siinä vain kävi, että syvän värisistä kenkärivistöistä löysin minäkin oman villin korttini. Vedenvihreät kaunottaret, eli tuttavallisemmin karvakorkkarit (tampereen murteella honotettuna). Käykää tamperelaiset kurkkaamassa - voin luvata ettette löydä yksiäkään myyränvärisiä terveyslenkkareita.
Laura